torstai 7. syyskuuta 2017

Ukraina ja Venäjän vastaiset pakotteet

Ukrainasta ja Venäjän vastaisista pakotteista Kristi Raikin ja minun käymä debatti, julkaisijana Peruste. Tässä linkki debattiin

Tilanteen monimutkaisuus käy selvästi ilmi näistä lyhyistä puheenvuoroista Niiden kirjoittamisen jälkeen Ukraina ja Venäjä ovat tehneet kaksi erilaista ehdotusta (ETYJ ja YK) operaation käynnistämiseksi Itä-Ukrainassa. Ensikommenttien perusteella kumpikaan aloite ei ilmeisesti etene.


Venäjän vallattua Krimin Euroopan unioni ja Yhdysvallat asettivat sille pakotteita. Ovatko pakotteet saavuttaneet tavoitteensa? Mitä vaikutuksia niillä on ollut ja tulisiko niitä jotenkin muuttaa tai jopa purkaa? Kutsuimme Aleksanteri-instituutin…
perustelehti.fi

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Lännen itäeurooppalaisuus

Tavaksi tullut määritelmä, jolla Suomi todistetaan osaksi länttä, on ongelmallinen sillä siihen kuulumisen tunnusmerkkeinä on pidetty useimmiten EU:hun ja EMU:n liittymistä. Näin määriteltynä läntisyys on lattea ja jos sitä tarkastellaan lähemmin, se kompastuu erimielisyyksiksi EU:n politiikan sisällöstä ja sen tulevaisuudesta.
Myöskään Suomen EMU:n liittymistä ei voida pitää kovin ”läntisenä” prosessina, sillä se tapahtui useiden arvioiden mukaan perustuslaillisen menettelytavan rajaa hipoen.  Euroon liittyminen oli myös huonosti perusteltu taloudellinen päätös, jota useat asiantuntijat pitävät nykykäsityksen mukaan Suomen talouden kannalta kielteisenä ratkaisuna.
EU-jäsenyyttä ja EMU:a perusteltiin turvallisuuspoliittisella piiloagendalla, josta johtuen päätösten vaikutuksista Suomeen ei tehty kunnon analyysia. Tämä oli ilmeisesti myös syy siihen, miksi länteen jo kylmän sodan aikana kiistatta luetut Ruotsi, Norja ja Tanska jäivät EMU:n ulkopuolelle ja Norja myös EU:n ulkopuolelle. Niillä oli henkisesti suurempi liikkumatila arvioida ratkaisujensa vaikutukset. Tuoko rahaliittoon kuuluminen sitten Suomelle turvallisuuspoliittisen lisän, on lähinnä uskon asia. Moni seikka puhuu myös sitä vastaan ja EU alueen vakautta horjuttavana elementtinä siitä voi tehdä myös toisenlaisen johtopäätöksen.
Myös Britannian Brexit ja Yhdysvaltojen presidentin vaalit asettivat EU:n  kautta määriteltävän läntisyyden ongelmalliseen asemaan. EU-erosta huolimatta kukaan ei ole halunnut määritellä Britanniaa ei-läntiseksi maaksi ja siksi läntisyydelle on alettu antaa usein myös EU:ta laveampi määritelmä. Puhe euroatlanttisesta turvallisuusyhteistyöstä on omaksuttu korvaamaan osittain sitä mitä EU on menettänyt.
Tässä on kuitenkin myös ongelmansa. Läntisen maailman ja Naton johtovaltioksi tunnustettu Yhdysvallat suhtautuu Donald Trumpin valinnan jälkeen avoimen vihamielisesti eurooppalaiseen humanismiin, ihmisoikeuksiin ja hyvinvointivaltiomalliin. Myöskään EU ei nauti Atlantin takana suurta arvostusta.
Trumpin valinnalla on ollut myös toisenlaisia seurauksia EU:hun. Sen jäsenvaltioiden autoritaariset, kansallismieliset ja äärioikeistolaiset hallitukset ja liikkeet ovat saaneet Trumpin valinnasta uskon vahvistusta ja liberaalien asema ja itseluottamus ovat kokeneet kolauksen.
Miten sitten pitäisi ymmärtää  julkisessa keskustelussa käytetyt käsitteet läntinen ja itäinen? Ranskan Marine Le Pen ja Euroopan kansallismieliset populistiliikkeet ovat eräässä mielessä kaikkea sitä millä yleensä on viitattu löysästi itäeurooppalaisuuteen ja Putinin hallintoon. Tällä vanhan läntisen maailman osan ja EU:n uusien itäisten jäsenvaltioiden johtajien muodostamalla ”koalitiolla” on nykyään todellista vaikutusvaltaa myös EU:n sisällä. Kun tähän lisätään vielä euroatlanttinen yhteistyö Trumpin hallinnon johdolla ja autoritaarisen Turkin rooli Natossa, on selvää miksi organisaatioiden kautta määritelty läntisyys vaikuttaa monessa suhteessa ontolta.

Julkaistu ensimmäisen kerran Tiedetoimittajien Keskiviikko-blogissa


keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Vaikea suhde Venäjään

Venäjään suhtautuminen ei ole aina ollut helppoa edes venäläisille itselleen, saati sitten sen naapureille. Venäjä on yksi suurvalloista, jotka ovat jakaneet useampaan kertaan naapurimaansa etupiireihin avoimilla, salaisilla tai tosiasiallisilla sopimuksilla. Viimeisen sadan vuoden aikana se on romahtanut kaksi kertaa, ja molemmilla kerroilla sen reunoilta itsenäistyi joukko maita.

Venäjän ensimmäisen hajoamisen jälkijäristykset jatkuivat noin 25 vuotta. Ne päättyivät vasta toisen maailmansodan loppumiseen. Länsi ja Neuvostoliitto sopivat Jaltassa 1943 Euroopan jakamisesta etupiireihin. Britannian pääministeri Churchill räknäili Stalinin kanssa lappusille piirretyillä prosenttiluvuilla kenen vaikutuspiirissä ja millä osuudella kukin on. Baltian kuulumista Neuvostoliittoon ei näissä neuvotteluissa kyseenalaistettu. Suomen puolestaan haluttiin antautuvan ja irtautuvan Saksan liittolaisuudesta.

Seuraava suuri mullistus oli Saksojen yhdistyminen 1990. Sen teki mahdolliseksi lännen ja Neuvostoliiton suullinen sopimus uusista etupiireistä. Yhdysvaltojen ulkoministeri James Baker lupasi, että Naton ja Neuvostoliiton väliin jätetään maat jonne Nato ei laajene.

Neuvostoliiton vuotta myöhemmin tapahtuneen romahduksen myötä Baltian maat itsenäistyivät toisen kerran ja Venäjä joutui sen tosiasian eteen, että Bakerin puheet on unohdettu. Nato laajeni Itä-Eurooppaan, joka halusi sotilaalliset takeet myöhemmin voimistuvaa Venäjää vastaan. Tämä ei kuitenkaan ole poistanut uusien Nato-maiden epävarmuutta. Niiden turvallisuus riippuu yhä ratkaisuista, joita suurvallat tekevät pöydissä joihin niillä ei ole asiaa.

Etelärajansa entiset neuvostotasavallat Venäjä on pitänyt yhä vaikutuspiirissään. Sen on käytännössä tunnustanut myös länsi. Tästä kertoo Ukrainan kriisin ratkaisemiseksi solmittu Minskin sopimus, joka on eräänlainen etupiirisopimus. EU:n johtokaksikko Saksa ja Ranska neuvottelivat sen Venäjän kanssa välttääkseen avoimen sotilaallisen kriisin puhkeamisen. Vastahakoinen Ukrainan johto pantiin hyväksymään sopimus neljäntenä osapuolena.


Miten Venäjään siis pitäisi suhtautua? Minun reseptini on: kuten muihinkin suurvaltoihin. Samalla on hyvä muistaa, että siinä se naapurina tulee olemaan ja toimeen on tultava johtajista riippumatta.

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Rauhapuolesta lehden kolumnina

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Identiteetti kadoksissa

Seitsemän nälkävuotta ovat kolhineet pahasti Suomen itsetuntoa. Hallitus kivittää kansallisen identiteettimme ytimeen kuuluvaa koulutusta ja sivistystä, maailma ryöpsähti kynnyksemme yli 30 000 ”toisuskoisena” pakolaisena, ja Venäjän ja lännen välirikon puhuri roiskautti Itämeren aallokon kintuillemme.

Puhe oikeudesta päivähoitoon, maksuttomaan terveydenhoitoon ja koulutukseen ovat jääneet leikkauslistojen jalkoihin. Näköpiirimme kavennetaan kipuilemaan mielivaltaisten valintojen välillä. Vastakkain asetetaan leikkaukset valtion velan pienentämiseksi ja lisävelan otto turvapaikanhakijoiden kustannusten kattamiseksi. Suomen ”tarina”, kuten on muodikasta sanoa, ei ole positiivinen vaan kärsimyksillä ja uhrauksilla kivetty.

Siten jäljelle jäävät usein kaikkein yksinkertaisimmat ja tylyimmät vaihtoehdot kuten rajat kiinni ja turvapaikanhakijoiden vähimmäisturvan leikkaukset. Samalla ihmisten yhdenvertaisuus ja Suomen allekirjoittama kansainvälinen pakolaissopimus vedetään kölin ali.

Identiteettimme ihmisoikeuksia kunnioittavana pohjoismaana on jäämässä ”kansallisen edun ja realismin” jalkoihin. Sitä haaskataan Venäjälle esitettäviin pakolaissopimuksen vastaisiin vaatimuksiin estää ihmisiä hakemasta turvapaikkaa Suomesta. Niinhän myös öljyrikas Norja toimi, samoin kuin EU Turkin suhteen.

Ukrainan kriisi puolestaan muistutti meitä ikävällä tavalla siitä, että Venäjän ja lännen etupiirikamppailu ei ole sittenkään ohi. Tämä näkyy myös Itämerellä niiden sotavoimien kasvaneena määränä.

Kaiken tämän seurauksena Suomi hapuilee hukkaamaansa identiteettiä negaatioiden kautta: Meillä ei ole varaa solidaarisuuteen, ihmisoikeuksia ei tarvitse puolustaa tosipaikan tullen ja Venäjän politiikkaamme määrittävät turvallisuusuhat.

Asemoidessamme itsemme EU:n ja Venäjän konfliktin kautta Euroopan itäiseksi etuvartioksi, pakolaiskriisi näyttäytyy Putinin juonena EU:n heikentämiseksi, 30 000 lähinnä Ruotsin kautta Suomeen tullutta pakolaista todisteena tästä ja vaivaiset 1000 Venäjältä tullutta turvapaikan hakijaa FSB:n kyhmyisenä sormena, jolla se morsettaa kolkkoa ulkopoliittista signaaliaan.

Elättelemättä harhakuvia Venäjän toimintatavoista, varsinainen vahinko Suomelle syntyy kuitenkin siitä, jos poliittisia erimielisyyksiämme ryhdytään käsittelemään ”EU:n yhtenäisyyttä” ja ”Suomen vakautta” horjuttavana Venäjän hybridisodan resonoimisena. Siinä kajotaan demokraattisen yhteiskunnan perustaan, sananvapauden rajoihin.


Nämä tuskin kuuluvat niihin elementteihin, joista haluamme Suomen identiteetin muodostuvan?

Teksti on julkaistu aiemmin Tiedotoimittajien blogissa 

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

O том, почему Финляндия не вступит в НАТО и не будет оказывать военную помощь Украине.

Радио Пол'ша

Артем Филатов: 
Вы упомянули, что Финляндия не присоединяется к НАТО из-за России. Нейтралитет связан с оценкой ситуации после Крыма?
МК: Это было нашей политикой как в советские годы, так и после распада СССР. В начале 1990-х Финляндии предлагалось вступить в НАТО. Но тогда мы не хотели брать ответственность за оборону стран Балтии, у нас не было ресурсов для этого. И если балтийские страны хотят получить гарантии безопасности, они должны обращаться к более крупным государствам, к НАТО, но не к Финляндии или Швеции. Вторая причина нашего нейтралитета – баланс сил в Северной Европе. Он основывается на статус-кво НАТО и нейтралитете Финляндии и Швеции, а также интересах России в этом регионе. 
- See more at: http://www.radiopolsha.pl/6/248/Artykul/220658#sthash.YSLq2KrG.dpuf